Berliini

Tämän minä muistan: äiti ja isä katsovat uutisia. Äiti itkee ja vastaa kummastuneisiin kysymyksiini: ”Tämä on niin valtavan iso juttu, ettei sitä voi selittää, mutta nyt nuo ihmiset pääsevät sukulaistensa luokse ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Tämä on Euroopalle suuri päivä!” Vuosi oli 1989. Minä olin 7.

Kuinka kuvailla kaupunkia, joka on yhtä aikaa ruma ja kaunis, levällään ja tiivis? Muutamassa päivässä mieleen nousi kysymyksiä, joihin ei ollut koskaan saanut vastausta tai jota ei ollut älynnyt edes ajatella. Mitä tapahtui metrolle, kun kaupunki jaettiin? Miltä ihmisistä tuntui, kun he saattoivat nähdä toiselle puolelle, muttei päästä sinne? Miltä tuntui olla itäsaksalainen, kun maa yhtäkkiä lakkasi olemasta ja sulautui osaksi Saksaa? Tunnistavatko saksalaiset heti sen, joka on toiselta puolelta ja onko sillä väliä? Kun muuri vihdoin murtui, ymmärsivätkö ihmiset, että muutos on pysyvää ja tämä on vasta alkua? Tuntuuko rajan ylittäminen yhä joltakin? Huomaako sen? Entä tapettujen juutalaisten muistolaatat kaduissa, voiko niihin tottua?

Kysymyksiä oli liikaa, eikä opaskirja osannut vastata niistä yhteenkään. Onneksi kaunokirjallisuus vastaa siihen, mitä historiankirjat eivät kerro.  After the Wall –romaani (Jana Hansel) kertoo, miltä tuntuu olla kasvanut maassa, jota ei yhtäkkiä ole ja kuinka todella itäisen puolen ihmiset olivat kuin vieraassa maassa muurin murtumisen jälkeen. Kirja oli luettu vajaassa vuorokaudessa: kahvilassa, kauneushoitolassa, u-bahnissa.

Paikallinen uusi ystäväni tiesi kertoa, että metro kulki edelleen muurin rakentamisen jälkeen, mutta idän asemilla ei pysähdytty. Ihmiset todella näkivät muurin yli, mutta välissä oli muutakin kuin muuri: 60 metrin kuolemanvyöhyke, joka on edelleen tyhjää tilaa keskellä kaupunkia. Missään maailmassa ei miljoonakaupungissa ole niin paljon tyhjää tilaa. Tulee mieleen T.S. Eliotin Waste Land. Taas kerran kaunokirjallisuus tavoittaa sen, mihin opaskirjat ja historian oppikirjat eivät yletä.