Olen viime päivinä puhunut paljon päätymisestä. Olen lukenut vanhaa päiväkirjaa ja huomannut, että jos jokin elämässäni toistuu, se on päätyminen. Milloin löydän itseni vieraasta maasta, uudesta seurasta, omituisesta paikasta tai tilanteesta, johon johtanutta polkua en huomaa kulkeneeni. Usein tajuan kaiken vasta jälkikäteen, kun joku muu huomauttaa minun taas kerran päätyneen johonkin.
Ajattelen päätymisen olevan jotain sellaista, joka tapahtuu vähän kuin itsestään tai ilman suurempaa ponnistelua. Asiat tulevat vastaan, ihmiset tarjoavat apuaan, yhtäkkiä kuulen sanovani: "Mikäs siinä." Voisi kai ajatella, että olen vietävissä. Sanassa on jotenkin negatiivinen ja tahdoton sävy. Entä jos tahtoo olla elämän vietävissä ja antaa asioille mahdollisuuden tapahtua? Onko silloin aktiivinen toimija, mitä kai kai jokaisen pitäisi nykyisen ihanteen mukaan olla, vai passiivinen antautuja? Miksi ei saisi antautua, jos kerran kokemus osoittaa, että se kannattaa?
Ystäväni pyynnöstä aloin listata omituisia sattumuksia elämässäni. Listasta tuli pitkä, enkä hetkeäkään usko, että se olisi valmis. Listaa katsomalla voi kuitenkin päätellä pari päätymisen keskeistä periaatetta. Ensimmäinen periaate on luottaa ihmisiin. Parhaat kämppikset löytyvät sattumalta, parhaat matkat tapahtuvat ex tempore, paras ilta vietetään tuntemattomien seurassa. Toinen periaate on olla kieltäytymättä. Hyvin moneen asiaan voi vastata kyllä, yes, oui. Peruttaa voi myöhemminkin, mutta menetettyä tilaisuutta ei ehkä saa uudelleen.
Kaikkialle voi nimittäin päätyä: pyyhe päällä pariisilaisen kerrostalon katolle, muutaman tunnin varoitusajalla Thaimaahan, häihin kuokkavieraaksi. Voi luottaa kerran tapaamaansa lamppukauppiaaseen ja antaa kotinsa tuntemattomalle.
