Murakamin Norwegian Wood on hädin tuskin loppunut, kun lasken kirjan kädestäni ja kävelen suoraan Intian valtameren aaltoihin. En kastele bikinien yläosaa, ajattelen, ennen kuin suolainen aalto vyöryy ylitseni ja on viedä mukanaan aurinkolasini. Kauempana ranskalaisen perheen pojat kiljahtelevat. Minä jään seisomaan paikalleni ja jostain syystä juuri sillä hetkellä tajuan olevani juuri siinä: keskellä omaa elämääni, keskellä kaikkea sitä, millaiseksi aina halusin tulla.
Mari on äidin ystävä, joka asui sisustetussa asunnossa kaupungissa. En ollut nähnyt sellaista kotia koskaan. Kaikissa tuntemissani kodeissa oli piha ja lapsia - tai ainakin lapsia oli joskus ollut, mistä muistutti lahoava leikkimökki takapihan nurkassa. Miksei Mari ole mennyt naimisiin, kummastelin auton etupenkillä ehkä 8-vuotiaana. Ei ole löytynyt ketään sopivaa ja nyt taitaa olla liian myöhäistä enää tottua keneenkään, äiti vastasi. Jostain syystä vastaus takertui mieleeni.
13-vuotiaana tutkimme liikunnanopettajan meikkipussia ennen tunnin alkua. Miten voi olla, että hänen purnukkansa ovat Lancomea ja Dioria? Äitien meikkipusseissa on Lumenea, Lorealia ja ehkä kauan sitten loppuun kuluneen hienon huulipunan hylsy. Äitien kasvoilla meikkiä ei koskaan näy, mutta liikunnanopettajalla on aina syvänpunaiset huulet, vaikka hänellä onkin päällään verkkapuku. Minä voin katsokaas tuhlata kaiken itseeni, kun ketään muutakaan ei ole, hän sanoo. Se on meistä erikoista ja jännittävääkin.
Ruotsin-täti on taas eronnut ja muuttanut kartanon idyllisestä pihapiiristä aseman vieressä sijaitsevaan kerrostaloon. Avioero ei ole vielä virallinen, mutta sisustus on jo täydellinen. Pienet puuttuvat osat me haalimme kesäloman aikana ihanista sisustusmyymälöistä. Matkalla autossa huudatamme Cheriä: Do you believe in life after love. Täti on kaunis, vahva ja itsenäinen. On kuule paljon parempi olla eronnut kuin suhteessa, joka ei ole mistään kotoisin. En minä halua olla sellainen katkera viisikymppinen, täti selittää ja naputtaa pitkillä kynsillään rattia. En voi mitenkään kuvitella, että täti koskaan tulisi olemaan sellainen. Hän ei tyydy.
17-vuotiaana alan seurata Sinkkuelämää. Hyvin pian huomaan, että Carrien miessuhteet muistuttavat omaa hapuilevaa yritystäni löytää se täydellinen. Seuraavien vuosien aikana identiteettini rakentuu Sinkkuelämän hahmojen kehityksen myötä. Jokaisessa kaveriporukassa on kaikki neljä tyyppiä, niin myös minun. I couldn’t help but wonder… Sarja loppuu nuoruusvuosieni kanssa samaan aikaan, ja tyhjiötä tulee täyttämään Desperate Housewives. Säälin perheenäiti Lynetteä ja samaistun Gabyyn, jota kiinnostaa jooga, korkokengät ja nuori puutarhuri.
Ystäväni alkavat muuttaa yhteen löytämiensä täydellisten tai vähemmän täydellisten kanssa. Minä teen hääkampauksia, neulon esikoisille nuttuja ja mietin, että minä teen varmasti jotakin väärin, koska saan keskusteluhteyden vain maahanmuuttajamiehiin.
