Sano se suomeksi

Istun kahvilassa ja teen töitä. Kaupungissa on aina hälyä ulkona ja sisällä: mereltä käyvä tuuli kolistaa Johan & Nyströmin peltikylttiä, lapsi ryntäilee ja laulaa kielellä, jota en tunnista. Viereisessä pöydässä pariskunta riitelee hillityllä äänenvoimakkuudella ranskaksi ja kuvittelee, ettei kukaan ymmärrä, että hän (maskuliini) on jäänyt kiinni toisen kanssa ja nyt mietitään, voiko tästä jatkaa. Laurén on pilannut kaiken. Taustalla soi musiikkia niin kuin kahviloissa aina. Yhtäkkiä valpastun ja työt keskeytyvät: suomenkielistä musiikkia ei koskaan kuule Helsingin keskustan kahviloissa. Tajuan sen sillä hetkellä, kun Samuli Putron leimallinen ääni tavoittaa minut.

Kuka tahansa kelpaa / Jos sillä on sun nimi / Yhtä leveät haaveet /Yhtä raikas mieli /Kuka tahansa riittää / Jos sillä on sun nimi / Yhtä kevyet pelot / Yhtä vahva totuus

Miten voisin selittää, mihin suomen kielellä laulettu kappale minussa osuu? Aivan kuin jotakin sellaista avattaisiin, mikä on yleensä suljettuna, piilossa ja poissa. Yhtäkkiä olen se tyttö, joka yritti sisustaa kaksiota, tehdä omenapiirakkaa ja ajatella, että näin tämän kuuluu mennä, elämän. Se tyttö ympäröi itsensä suomen kielellä, kääriytyi siihen kuin peittoon, ettei jatkuvasti haikailisi pois. Se auttoi hetken.

Kun lopulta pakkasin puolet kaksiosta muuttolaatikkoihin, tiesin, etten koskaan palaa siihen elämään. En enää koskaan ole se tyttö. Sen jälkeen en ole ollut kotona missään, en kaivannut ketään, en leiponut omenapiirakkaa. Välillä kuitenkin muutama riimipari tavoittaa jotakin unohdettua. Silloin kuuntelen kokonaisen levyn, katson matkan päästä elämää, joka oli joskus minun.

Toiveita

Olen kuullut monen sanovan viime aikoina, että jos elämässään haluaa jotakin, se täytyy sanoa ääneen. Jostain syystä minä en ole kovin hyvä sanomaan, mitä haluan. Vielä huonompi olen toivomaan, koska toteutumattomat toiveet ovat yhtä surullisia kuin autioitunut huvipuisto. Jos ei koskaan sano ääneen haaveitaan, ei kukaan myöskään huomaa, jos niiden toteuttaminen epäonnistui.

Yritän silti.

 

Minä haluan polkupyörän. Yksinkertaisen, kauniin ja pelkistetyn. Haluan pyörään hollantilaistyylisen korin, jossa voin mielikuvissani kuljettaa piknikeväitä, torilta ostettuja kasviksia ja kukkakimppua kaverille tuliaiseksi. Todellisuudessahan korissa olisi joko työpapereita tai treenikassi, mutta haaveista ne voi unohtaa.

 

Haluan hiukan isomman kodin ja jonkun, joka tulee omilla avaimilla sisään. Kodissa voisi olla kolme huonetta, valoa ja paljon kirjoja. Keittiössä voisi oikeasti laittaa ruokaa ja istua ystävien kanssa juomaan viiniä. Kodissa on rauhaa, intohimoa, naurua ja kyyneliäkin sopivassa suhteessa. Muuta ei tarvita.

 

Minulta kysytään usein, mihin haluaisin vielä matkustaa tai mitä paikkoja minun täytyy saada nähdä. Olen onnellinen siitä, ettei minulla ole matkahaaveita nyt eikä ole koskaan ollutkaan. Matkat ovat aina vain tapahtuneet jotenkin: ystävä kutsui Pariisiin ja päädyin samalla reissulla Etelä-Ranskaan. Lähdin Minnesotaan, ja road trip vei New Orleansiin. Sain yllätysbonuksen, ostin äkkilähdön Thaimaahan. Egyptiläinen lamppukauppias järjesti matkan Punaisellemerelle. Skype-puhelu päättyi siihen, että ostin lennot Peruun ja vietin joulun riippumatossa Amazonilla. Matkat saavat edelleen tapahtua näin: tulla vastaan, toteutua, yllättää itseni ja muut.

 

Istun Amsterdamin läntisissä kaupunginosissa ja kirjoitan tätä tekstiä. Tuntuu kuin haaveille pitäisi asettaa takaraja. Tiedän, että vuosi on liian lyhyt aika, mutta sanon sen silti: vuoden päästä tilanne voisi olla joiltain osin toinen.

 

 

Hetkittäin näen kirkkaasti

Murakamin Norwegian Wood on hädin tuskin loppunut, kun lasken kirjan kädestäni ja kävelen suoraan Intian valtameren aaltoihin. En kastele bikinien yläosaa, ajattelen, ennen kuin suolainen aalto vyöryy ylitseni ja on viedä mukanaan aurinkolasini. Kauempana ranskalaisen perheen pojat kiljahtelevat. Minä jään seisomaan paikalleni ja jostain syystä juuri sillä hetkellä tajuan olevani juuri siinä: keskellä omaa elämääni, keskellä kaikkea sitä, millaiseksi aina halusin tulla.

Mari on äidin ystävä, joka asui sisustetussa asunnossa kaupungissa. En ollut nähnyt sellaista kotia koskaan. Kaikissa tuntemissani kodeissa oli piha ja lapsia - tai ainakin lapsia oli joskus ollut, mistä muistutti lahoava leikkimökki takapihan nurkassa. Miksei Mari ole mennyt naimisiin, kummastelin auton etupenkillä ehkä 8-vuotiaana. Ei ole löytynyt ketään sopivaa ja nyt taitaa olla liian myöhäistä enää tottua keneenkään, äiti vastasi. Jostain syystä vastaus takertui mieleeni.

13-vuotiaana tutkimme liikunnanopettajan meikkipussia ennen tunnin alkua. Miten voi olla, että hänen purnukkansa ovat Lancomea ja Dioria? Äitien meikkipusseissa on Lumenea, Lorealia ja ehkä kauan sitten loppuun kuluneen hienon huulipunan hylsy. Äitien kasvoilla meikkiä ei koskaan näy, mutta liikunnanopettajalla on aina syvänpunaiset huulet, vaikka hänellä onkin päällään verkkapuku. Minä voin katsokaas tuhlata kaiken itseeni, kun ketään muutakaan ei ole, hän sanoo. Se on meistä erikoista ja jännittävääkin.

Ruotsin-täti on taas eronnut ja muuttanut kartanon idyllisestä pihapiiristä aseman vieressä sijaitsevaan kerrostaloon. Avioero ei ole vielä virallinen, mutta sisustus on jo täydellinen. Pienet puuttuvat osat me haalimme kesäloman aikana ihanista sisustusmyymälöistä. Matkalla autossa huudatamme Cheriä: Do you believe in life after love. Täti on kaunis, vahva ja itsenäinen. On kuule paljon parempi olla eronnut kuin suhteessa, joka ei ole mistään kotoisin. En minä halua olla sellainen katkera viisikymppinen, täti selittää ja naputtaa pitkillä kynsillään rattia. En voi mitenkään kuvitella, että täti koskaan tulisi olemaan sellainen. Hän ei tyydy.

17-vuotiaana alan seurata Sinkkuelämää. Hyvin pian huomaan, että Carrien miessuhteet muistuttavat omaa hapuilevaa yritystäni löytää se täydellinen. Seuraavien vuosien aikana identiteettini rakentuu Sinkkuelämän hahmojen kehityksen myötä. Jokaisessa kaveriporukassa on kaikki neljä tyyppiä, niin myös minun. I couldn’t help but wonder… Sarja loppuu nuoruusvuosieni kanssa samaan aikaan, ja tyhjiötä tulee täyttämään Desperate Housewives. Säälin perheenäiti Lynetteä ja samaistun Gabyyn, jota kiinnostaa jooga, korkokengät ja nuori puutarhuri.

Ystäväni alkavat muuttaa yhteen löytämiensä täydellisten tai vähemmän täydellisten kanssa. Minä teen hääkampauksia, neulon esikoisille nuttuja ja mietin, että minä teen varmasti jotakin väärin, koska saan keskusteluhteyden vain maahanmuuttajamiehiin.

Ystävyydestä

Epäsovinnainen, epätodennäköinen, epäilyttävä. Jos muiden silmissä ystävyys on kaikkea tätä, sen täytyy olla kiinnostavaa. Monilla on tapana haalia ympärilleen samanlaisia, samanmielisiä ja ennen kaikkea samanikäisiä ystäviä: kun kaikkeen voi liittää sama-etuliitteen, voi helposti kuvitella, että ympäröivä maailma on hallinnassa ja kansakunnassa asiat hyvin.  

On tietysti kätevää viettää elämänsä sellaisten ihmisten seurassa, jotka on tuntenut päiväkodista. Omaa elämäntarinaa ei tarvitse kerrata, uudistaa tai muuttaa, kun kulkee tuttujen ihmisten ympäröimänä. On helpompaa puhua lapsuudesta, kun se on ollut kaikilla samanlainen: Lauantai-pussi ja Nils Holgersson. 

Ikä tuntuu olevan tärkein ystävyyttä määrittävä kriteeri. Elämässä on oltava samassa vaiheessa, jotta voisi olla mitään yhteistä. Opinnot suoritetaan yhdessä, puolisot etsitään samoista bileistä ja vauvat tehdään samaan aikaan, koska kaikista tuntuu, että juuri nyt on oikea hetki. Kun joku rikkoo tämän järjestyksen, hän on joko erityisen rohkea tai kaikki on mennyt pieleen - muiden silmissä. 

Erilaisten elämänpolkujen risteyskohdissa on pakko tarkastella paitsi omaa elämäänsä ja valintojaan myös lähipiiriään: ketkä ovat vielä läsnä ja ketkä elämä on vienyt mennessään. Eräänä päivänä saattaa huomata, että ystävät ovat ajautuneet kauas, heille soittaminen vaatii harkintaa tai jää kokonaan tekemättä. Saman tilan elämässä onkin täyttänyt joku epätodennäköinen. 

Miten kiitollinen voikaan olla siitä, että on antanut epätodennäköiselle ystävyydelle mahdollisuuden! 

Vanhimman ja nuorimman ystäväni ikäero on melkein 60 vuotta. Vanhin on nähnyt kylmän sodan, Berliinin muurin murtumisen ja soittanut kolikkopuhelimesta kotiin. Nuorin elää tässä ja nyt; hänelle historia on lukion kursseihin paketoituja tarinoita. 

Jos elämä olisi aikajana

Eräänä päivänä huomasin, että elämässäni on huomattavan paljon asioita, ihmisiä ja tapahtumia, joita en voi sanoa muistavani. Havahduin tähän erään ystävän kanssa viiniä juodessani, kun hän yhtenään kysyi: "Muistatko? Miten niin et muista? Ei noin vain voi unohtaa." Nähtävästi voi - ja vieläpä hyvin nopeasti. 

Jäin pohtimaan ystäväni reaktiota ja päätin piirtää elämästäni aikajanan. Tai no, päätin rajata aikajanan viimeiseen seitsemään vuoteen. Sitä ennen ei tapahtunut juuri mitään merkittävää, vaikka teininä kuvittelikin, että elämän tärkeimmät vuodet ovat juuri käsillä ja jatkuvat korkeintaan noin 23 vuoteen asti. Se kaikki oli kuitenkin vasta harjoitusta, haparoivia suuntaviivoja ja epäonnistumisen pelkoa. On ehkä kliseistä sanoa, ettei koskaan ole niin älykäs kuin lukiolaisena, mutta se todella pitää paikkansa. 17-vuotiaana tietää paljon muttei oikeasti vielä erota tärkeää todella tärkeästä tai elämää kuvitelmasta. 

Aikajanan piirtämisessä olisi auttanut, jos olisi pitänyt päiväkirjaa myös nuo viimeiset seitsemän vuotta. Jostain syystä omat ajatukset ja elämä alkoivat jossain vaiheessa tuntua korneilta sanoiksi puettuina: ehkä se oli terveen itsekritiikin kehittymisen aikaa, ehkä entisestään kasvavaa epävarmuutta, kun elämä ei ollutkaan sitä, mitä oli omasta mielestään ansainnut. 

Mitä aikajanalle sitten mahtui? Piirtäminen oli aloitettava siitä, että sijoitti paikalleen kymmenet ulkomaanmatkat ja asunnot, joissa on asunut. Ihmiset, tunteet ja toiveet liittyvät aina tavalla tai toisella paikkoihin: Asuin Kaisaniemen asunnossa, kun tapasin hänet. Olin Barcelonassa, kun päätin, etten rakasta enää. 

Kaikista pelottavaa on, kuinka pitkiä tyhjiä jaksoja elämässä on. Tyhjyys on ehkä arkea, ehkä sitä aikaa, kun sydämen palaset haalitaan kasaan ja sielu rauhoitetaan. Se on aikaa, jolloin ystävät istuvat iltaisin teellä, katselee huokaillen merelle, odottaa. 

Palatkaa Pariisiin!

On vaikea selittää, miksi juuri Pariisi. On liikaa sanottavaa, kerrottavaa, kuvailtavaa. Kuten se, kun myrsky nousee Pariisin kattojen ylle. On seisottava kuudennen kerroksen ranskalaisella parvekkeella, vaikka rajuilma vyöryy sisään. Sitä kauneutta ei voi jättää katsomatta, mutta kamera on syytä viedä sisään viimeistään silloin, kun sade osuu savupiippuriveihin.

On olemassa erilaisia Pariiseja: turistien kansoittama vyöhyke Eiffel-tornilta Notre Damelle; asuinalueet, joilla ei ole graffiteja ja joille kodittomat ilmestyvät nukkumaan vasta turistien lähdön jälkeen. Edustava, kaunis, opaskirjojen ja elokuvien Pariisi!


Toinen Pariisi on ulkopuolella: 4. metrolinjan pohjoisella pysäkillä, itäisissä kaupunginosissa, näennäisen uneliaan Boulognen öisissä puistoissa. Tämä Pariisi on ihmiset sans papiers, les banlieus, pohjoisten kaupunginosien myyntikojut, kodittomuus. Asioita, joista opaskirjat eivät kerro mitään, mutta jotka tekevät Pariisin. Ilman tätä toista Pariisia kaupunki olisi kiiltokuva, Eiffel-torni ja kliseinen croissant. 


Moni ystäväni on ollut kanssani Pariisissa ja ihmetellyt sen nuhjuisuutta. Jostain syystä minä en näe sitä. Minä näen satoja vuosia elämää, joka kerrostuu Pariisissa ainutlaatuisella tavalla. Tapasin Berliinissä käsityömarkkoinoilla taiteilijan, joka tekee taidetta siitä, mitä kutsun kaupungin täytekakkuleikkaukseksi. Hän tekee taidetta, jossa kaupungin kerrokset näkyvät täytekakun kerrosten tapaan. Hän ei ole tehnyt vielä versiota Pariisista: "It's just so much!" Lupasin odottaa.


http://cargocollective.com/wolfgangphilippi

Berliini

Tämän minä muistan: äiti ja isä katsovat uutisia. Äiti itkee ja vastaa kummastuneisiin kysymyksiini: ”Tämä on niin valtavan iso juttu, ettei sitä voi selittää, mutta nyt nuo ihmiset pääsevät sukulaistensa luokse ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Tämä on Euroopalle suuri päivä!” Vuosi oli 1989. Minä olin 7.

Kuinka kuvailla kaupunkia, joka on yhtä aikaa ruma ja kaunis, levällään ja tiivis? Muutamassa päivässä mieleen nousi kysymyksiä, joihin ei ollut koskaan saanut vastausta tai jota ei ollut älynnyt edes ajatella. Mitä tapahtui metrolle, kun kaupunki jaettiin? Miltä ihmisistä tuntui, kun he saattoivat nähdä toiselle puolelle, muttei päästä sinne? Miltä tuntui olla itäsaksalainen, kun maa yhtäkkiä lakkasi olemasta ja sulautui osaksi Saksaa? Tunnistavatko saksalaiset heti sen, joka on toiselta puolelta ja onko sillä väliä? Kun muuri vihdoin murtui, ymmärsivätkö ihmiset, että muutos on pysyvää ja tämä on vasta alkua? Tuntuuko rajan ylittäminen yhä joltakin? Huomaako sen? Entä tapettujen juutalaisten muistolaatat kaduissa, voiko niihin tottua?

Kysymyksiä oli liikaa, eikä opaskirja osannut vastata niistä yhteenkään. Onneksi kaunokirjallisuus vastaa siihen, mitä historiankirjat eivät kerro.  After the Wall –romaani (Jana Hansel) kertoo, miltä tuntuu olla kasvanut maassa, jota ei yhtäkkiä ole ja kuinka todella itäisen puolen ihmiset olivat kuin vieraassa maassa muurin murtumisen jälkeen. Kirja oli luettu vajaassa vuorokaudessa: kahvilassa, kauneushoitolassa, u-bahnissa.

Paikallinen uusi ystäväni tiesi kertoa, että metro kulki edelleen muurin rakentamisen jälkeen, mutta idän asemilla ei pysähdytty. Ihmiset todella näkivät muurin yli, mutta välissä oli muutakin kuin muuri: 60 metrin kuolemanvyöhyke, joka on edelleen tyhjää tilaa keskellä kaupunkia. Missään maailmassa ei miljoonakaupungissa ole niin paljon tyhjää tilaa. Tulee mieleen T.S. Eliotin Waste Land. Taas kerran kaunokirjallisuus tavoittaa sen, mihin opaskirjat ja historian oppikirjat eivät yletä.