Todellisessa elämässä ei käy noin.
Onks tää jonkun elokuvan juoni?
Oletko huomannut, että tuo on aika epätavallinen tarina?
Seriously, are you still seeing him?
Tunsin sinut ennen kuin astuit samaan huoneeseen. Kevät oli kääntymässä kesään; pieni keskisuomalainen kaupunki oli alkanut tuntua ahtaalta. Keskustelut kämppisten kanssa olivat jonkin aikaa päätyneet samaan lopputulokseen.
- Haluan Pariisiin.
- Mitä sä siellä?
- En tiedä vielä. Pitäisikö mun jo tietää?
Sinä tulit juuri sellaisena päivänä, jona mitään hyvää ei pitänyt enää tapahtua. Meidän oli pakko puhua. Yksi ensimmäisistä keskusteluista oli tuoksuista, seuraava eurooppalaisesta identiteetistä. -Lue Süskindin Parfyymi, rakastat sitä. Istuimme rannalla pinkinkillä, joka muuttui illalliseksi jossain surkeassa ravintolassa ja yöksi Tracy Chapmania kuunnellen. Kommuuni hiljeni yöhön, mutta se oli yhdentekevää. Kaatosateessa ei voinut lähteä kotiin.
Seuraavana aamuna me molemmat olimme väärissä paikoissa. Ranskan intensiivikurssi jäi kesken, koska oli tärkeämpää muuttaa sinut viimeisiksi viikoiksi meille. Et mennyt tenttiin, joka olisi taannut opintotuen kesäksi. Oli pakko puhua ja vaieta. Tavataan sitten Pariisissa. En uskonut siihen mutten halunnut olla uskomattakaan.
Ja me todellakin tapasimme: Pariisissa, Barcelonassa, Helsingissä. Hyvin pian oli selvää, ettei viimeinen kerta ole viimeinen. Meillä oli paljon puhuttavaa, yhteensä yhdeksän kieltä ja koko Eurooppa. Jokaisessa kaupungissa oli jokin museo tai näyttely, jossa oli pakko käydä. Ravintoiloiden servietteihin kirjoitimme asioita niillä kielillä, joita me molemmat ymmärsimme ja opetimme toiselle sen, mitä ei vielä osannut. -ssa on sisäpaikallissija, mutta jos olet Zurichissa, joudut lisämään myös i:n.
Yhden riidan jälkeen oli kolmen kuukauden hiljaisuus, mutta postissa tuli romaani, jonka sivujen välissä oli kuvia meistä. Aiheutamme toisillemme pettymyksiä, päätämme olla näkemättä enää koskaan. Mikseivät tuhannet kilometrit voi erottaa meitä? Pian sähköpostit vaihtuivat tuttuun tapaan ja tekstiviesti kysyi yllättävinä hetkinä - How is Helsinki, how are you? Bisous.
Istuimme lukemassa Pont Des Artsilla. Seine lipui alitse, aurinko paahtoi ja turisti toisensa perään kysyi - Voiko teistä ottaa kuvan? Der Speigelin, Le Monden ja The Timesin jälkeen oli taas aika puhua siitä, mitä on Eurooppa ja kuka siihen kuuluu. Mitä on eurooppalaisuus vai onko sitä? Valotaideteos Parlamentin seinässä vastaa samana iltana kysymykseemme - 495 Millions d'Européenes. Onkohan meidät laskettu mukaan?
Sinä et vieläkään osaa kävellä lumessa. Nauran, kun astut ulos lentokenttäbussista ja olet kaatua ensimmäisellä askeleella. Et ymmärrä, miten voin elää pelkässä pimeydessä tai valossa, mutta olet varma, että se määrittää minua enemmän kuin itse ymmärränkään. Seuraat uutisia Suomesta ja kysyt usein huolestuneena: miksi. Miksi siellä on niin paljon väkivaltaa? Miksi siellä on kaksi eri kansaa: valoisat naiset ja synkät miehet? Miten suomalaisen miehen kanssa puhutaan? Minulla ole vastausta.
Yhtäkkiä havahdumme siihen, että tapaamisestamme on kulunut vuosia. Välissä on eurooppalaisia kaupunkeja, satoja sähköposteja, tekstiviestejä, Skype. Elokuvia, kappaleita, elämyksiä, jotka ovat meidän. Ajattelemme, ettei tämä voi jatkua näin. Emme ole ikuisesti vapaita parikymppisiä. Jonain päivänä jomman kumman elämään tulee joku, jonka takia tämän on pakko loppua. Mitä näille vuosille ja kaikelle tapahtuu sitten? Alamme pelätä ja miettiä varasuunnitelmaa. Me emme voi luopua toisistamme.
Jo kauan sitten ystäväni ovat nimenneet tämän kaiken Eurooppalaiseksi rakkaustarinaksi, mutta me nauramme määritelmälle. Eurooppa on meidän rakkautemme: me olemme yhdessä kotonamme missä tahansa. Tämä kaikki on meidän. Välillä on vaikea välttää elokuvamaista kliseisyyttä.
Istuimme lukemassa Pont Des Artsilla. Seine lipui alitse, aurinko paahtoi ja turisti toisensa perään kysyi - Voiko teistä ottaa kuvan? Der Speigelin, Le Monden ja The Timesin jälkeen oli taas aika puhua siitä, mitä on Eurooppa ja kuka siihen kuuluu. Mitä on eurooppalaisuus vai onko sitä? Valotaideteos Parlamentin seinässä vastaa samana iltana kysymykseemme - 495 Millions d'Européenes. Onkohan meidät laskettu mukaan?
Sinä et vieläkään osaa kävellä lumessa. Nauran, kun astut ulos lentokenttäbussista ja olet kaatua ensimmäisellä askeleella. Et ymmärrä, miten voin elää pelkässä pimeydessä tai valossa, mutta olet varma, että se määrittää minua enemmän kuin itse ymmärränkään. Seuraat uutisia Suomesta ja kysyt usein huolestuneena: miksi. Miksi siellä on niin paljon väkivaltaa? Miksi siellä on kaksi eri kansaa: valoisat naiset ja synkät miehet? Miten suomalaisen miehen kanssa puhutaan? Minulla ole vastausta.
Yhtäkkiä havahdumme siihen, että tapaamisestamme on kulunut vuosia. Välissä on eurooppalaisia kaupunkeja, satoja sähköposteja, tekstiviestejä, Skype. Elokuvia, kappaleita, elämyksiä, jotka ovat meidän. Ajattelemme, ettei tämä voi jatkua näin. Emme ole ikuisesti vapaita parikymppisiä. Jonain päivänä jomman kumman elämään tulee joku, jonka takia tämän on pakko loppua. Mitä näille vuosille ja kaikelle tapahtuu sitten? Alamme pelätä ja miettiä varasuunnitelmaa. Me emme voi luopua toisistamme.
Jo kauan sitten ystäväni ovat nimenneet tämän kaiken Eurooppalaiseksi rakkaustarinaksi, mutta me nauramme määritelmälle. Eurooppa on meidän rakkautemme: me olemme yhdessä kotonamme missä tahansa. Tämä kaikki on meidän. Välillä on vaikea välttää elokuvamaista kliseisyyttä.
