Olen kuullut monen sanovan viime aikoina, että jos elämässään haluaa jotakin, se täytyy sanoa ääneen. Jostain syystä minä en ole kovin hyvä sanomaan, mitä haluan. Vielä huonompi olen toivomaan, koska toteutumattomat toiveet ovat yhtä surullisia kuin autioitunut huvipuisto. Jos ei koskaan sano ääneen haaveitaan, ei kukaan myöskään huomaa, jos niiden toteuttaminen epäonnistui.
Yritän silti.
Minä haluan polkupyörän. Yksinkertaisen, kauniin ja pelkistetyn. Haluan pyörään hollantilaistyylisen korin, jossa voin mielikuvissani kuljettaa piknikeväitä, torilta ostettuja kasviksia ja kukkakimppua kaverille tuliaiseksi. Todellisuudessahan korissa olisi joko työpapereita tai treenikassi, mutta haaveista ne voi unohtaa.
Haluan hiukan isomman kodin ja jonkun, joka tulee omilla avaimilla sisään. Kodissa voisi olla kolme huonetta, valoa ja paljon kirjoja. Keittiössä voisi oikeasti laittaa ruokaa ja istua ystävien kanssa juomaan viiniä. Kodissa on rauhaa, intohimoa, naurua ja kyyneliäkin sopivassa suhteessa. Muuta ei tarvita.
Minulta kysytään usein, mihin haluaisin vielä matkustaa tai mitä paikkoja minun täytyy saada nähdä. Olen onnellinen siitä, ettei minulla ole matkahaaveita nyt eikä ole koskaan ollutkaan. Matkat ovat aina vain tapahtuneet jotenkin: ystävä kutsui Pariisiin ja päädyin samalla reissulla Etelä-Ranskaan. Lähdin Minnesotaan, ja road trip vei New Orleansiin. Sain yllätysbonuksen, ostin äkkilähdön Thaimaahan. Egyptiläinen lamppukauppias järjesti matkan Punaisellemerelle. Skype-puhelu päättyi siihen, että ostin lennot Peruun ja vietin joulun riippumatossa Amazonilla. Matkat saavat edelleen tapahtua näin: tulla vastaan, toteutua, yllättää itseni ja muut.
Istun Amsterdamin läntisissä kaupunginosissa ja kirjoitan tätä tekstiä. Tuntuu kuin haaveille pitäisi asettaa takaraja. Tiedän, että vuosi on liian lyhyt aika, mutta sanon sen silti: vuoden päästä tilanne voisi olla joiltain osin toinen.
