Palatkaa Pariisiin!

On vaikea selittää, miksi juuri Pariisi. On liikaa sanottavaa, kerrottavaa, kuvailtavaa. Kuten se, kun myrsky nousee Pariisin kattojen ylle. On seisottava kuudennen kerroksen ranskalaisella parvekkeella, vaikka rajuilma vyöryy sisään. Sitä kauneutta ei voi jättää katsomatta, mutta kamera on syytä viedä sisään viimeistään silloin, kun sade osuu savupiippuriveihin.

On olemassa erilaisia Pariiseja: turistien kansoittama vyöhyke Eiffel-tornilta Notre Damelle; asuinalueet, joilla ei ole graffiteja ja joille kodittomat ilmestyvät nukkumaan vasta turistien lähdön jälkeen. Edustava, kaunis, opaskirjojen ja elokuvien Pariisi!


Toinen Pariisi on ulkopuolella: 4. metrolinjan pohjoisella pysäkillä, itäisissä kaupunginosissa, näennäisen uneliaan Boulognen öisissä puistoissa. Tämä Pariisi on ihmiset sans papiers, les banlieus, pohjoisten kaupunginosien myyntikojut, kodittomuus. Asioita, joista opaskirjat eivät kerro mitään, mutta jotka tekevät Pariisin. Ilman tätä toista Pariisia kaupunki olisi kiiltokuva, Eiffel-torni ja kliseinen croissant. 


Moni ystäväni on ollut kanssani Pariisissa ja ihmetellyt sen nuhjuisuutta. Jostain syystä minä en näe sitä. Minä näen satoja vuosia elämää, joka kerrostuu Pariisissa ainutlaatuisella tavalla. Tapasin Berliinissä käsityömarkkoinoilla taiteilijan, joka tekee taidetta siitä, mitä kutsun kaupungin täytekakkuleikkaukseksi. Hän tekee taidetta, jossa kaupungin kerrokset näkyvät täytekakun kerrosten tapaan. Hän ei ole tehnyt vielä versiota Pariisista: "It's just so much!" Lupasin odottaa.


http://cargocollective.com/wolfgangphilippi

Berliini

Tämän minä muistan: äiti ja isä katsovat uutisia. Äiti itkee ja vastaa kummastuneisiin kysymyksiini: ”Tämä on niin valtavan iso juttu, ettei sitä voi selittää, mutta nyt nuo ihmiset pääsevät sukulaistensa luokse ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Tämä on Euroopalle suuri päivä!” Vuosi oli 1989. Minä olin 7.

Kuinka kuvailla kaupunkia, joka on yhtä aikaa ruma ja kaunis, levällään ja tiivis? Muutamassa päivässä mieleen nousi kysymyksiä, joihin ei ollut koskaan saanut vastausta tai jota ei ollut älynnyt edes ajatella. Mitä tapahtui metrolle, kun kaupunki jaettiin? Miltä ihmisistä tuntui, kun he saattoivat nähdä toiselle puolelle, muttei päästä sinne? Miltä tuntui olla itäsaksalainen, kun maa yhtäkkiä lakkasi olemasta ja sulautui osaksi Saksaa? Tunnistavatko saksalaiset heti sen, joka on toiselta puolelta ja onko sillä väliä? Kun muuri vihdoin murtui, ymmärsivätkö ihmiset, että muutos on pysyvää ja tämä on vasta alkua? Tuntuuko rajan ylittäminen yhä joltakin? Huomaako sen? Entä tapettujen juutalaisten muistolaatat kaduissa, voiko niihin tottua?

Kysymyksiä oli liikaa, eikä opaskirja osannut vastata niistä yhteenkään. Onneksi kaunokirjallisuus vastaa siihen, mitä historiankirjat eivät kerro.  After the Wall –romaani (Jana Hansel) kertoo, miltä tuntuu olla kasvanut maassa, jota ei yhtäkkiä ole ja kuinka todella itäisen puolen ihmiset olivat kuin vieraassa maassa muurin murtumisen jälkeen. Kirja oli luettu vajaassa vuorokaudessa: kahvilassa, kauneushoitolassa, u-bahnissa.

Paikallinen uusi ystäväni tiesi kertoa, että metro kulki edelleen muurin rakentamisen jälkeen, mutta idän asemilla ei pysähdytty. Ihmiset todella näkivät muurin yli, mutta välissä oli muutakin kuin muuri: 60 metrin kuolemanvyöhyke, joka on edelleen tyhjää tilaa keskellä kaupunkia. Missään maailmassa ei miljoonakaupungissa ole niin paljon tyhjää tilaa. Tulee mieleen T.S. Eliotin Waste Land. Taas kerran kaunokirjallisuus tavoittaa sen, mihin opaskirjat ja historian oppikirjat eivät yletä.

From Kallio with Love

Kallio on aivan varmasti Helsingin paras alue. Samalle kadupätkälle mahtuu elämän koko kirjo, paitsi ehkei kuitenkaan kovin montaa kokoomuslaista Audi-miestä. Heille elämä on kai liikaa. Eilen illalla kuuntelin elämäänsä kyllästyneiden keskustelua: 

- Late hei, tuu nyt pois sieltä kiskoilta. Et ees kuole, jos ratikka törmää suhun. Hukkaan menee. 

- Se ei kai oo sun ongelma. 

Kalliossa elävät sulassa sovussa Helsingin rähjäisimmät kuppilat, noloimmat terassit ja tunnelmalliset kahvilat. Istun Cafe Cardemummassa ja ihailen viereisen pöydän tytön todella makeaa tukkaa. Eilen vietin pitkän iltapäivän viereisessä Kahvila Villipuutarhassa, joka on ylpeästi nimetty suomeksi - kannatan! Minä ja amerikkalainen juttelimme kauan siitä, miten kaupunkien evoluutio etenee. Kohta tännekin tulee Starbucks ja siitä alkaa kaupunginosan kuolema. Hienon (?) ketjuliikkeen lähelle ei mahdu rähjäisyyttä, eikä asiakaskunnaksi kelpaa parhaat päivänsä ohittaneet. 

Luulen, että Kallio on parhaimmillaan juuri nyt. Kymmenen vuoden päästä täällä on jo liian steriiliä, kallista ja hengetöntä. Mihin muuttavat silloin ne, jotka eivät halua asua turkiksiin kääriytyneiden rouvien naapurissa? Missä on seuraava Kallio?