Jos elämä olisi aikajana

Eräänä päivänä huomasin, että elämässäni on huomattavan paljon asioita, ihmisiä ja tapahtumia, joita en voi sanoa muistavani. Havahduin tähän erään ystävän kanssa viiniä juodessani, kun hän yhtenään kysyi: "Muistatko? Miten niin et muista? Ei noin vain voi unohtaa." Nähtävästi voi - ja vieläpä hyvin nopeasti. 

Jäin pohtimaan ystäväni reaktiota ja päätin piirtää elämästäni aikajanan. Tai no, päätin rajata aikajanan viimeiseen seitsemään vuoteen. Sitä ennen ei tapahtunut juuri mitään merkittävää, vaikka teininä kuvittelikin, että elämän tärkeimmät vuodet ovat juuri käsillä ja jatkuvat korkeintaan noin 23 vuoteen asti. Se kaikki oli kuitenkin vasta harjoitusta, haparoivia suuntaviivoja ja epäonnistumisen pelkoa. On ehkä kliseistä sanoa, ettei koskaan ole niin älykäs kuin lukiolaisena, mutta se todella pitää paikkansa. 17-vuotiaana tietää paljon muttei oikeasti vielä erota tärkeää todella tärkeästä tai elämää kuvitelmasta. 

Aikajanan piirtämisessä olisi auttanut, jos olisi pitänyt päiväkirjaa myös nuo viimeiset seitsemän vuotta. Jostain syystä omat ajatukset ja elämä alkoivat jossain vaiheessa tuntua korneilta sanoiksi puettuina: ehkä se oli terveen itsekritiikin kehittymisen aikaa, ehkä entisestään kasvavaa epävarmuutta, kun elämä ei ollutkaan sitä, mitä oli omasta mielestään ansainnut. 

Mitä aikajanalle sitten mahtui? Piirtäminen oli aloitettava siitä, että sijoitti paikalleen kymmenet ulkomaanmatkat ja asunnot, joissa on asunut. Ihmiset, tunteet ja toiveet liittyvät aina tavalla tai toisella paikkoihin: Asuin Kaisaniemen asunnossa, kun tapasin hänet. Olin Barcelonassa, kun päätin, etten rakasta enää. 

Kaikista pelottavaa on, kuinka pitkiä tyhjiä jaksoja elämässä on. Tyhjyys on ehkä arkea, ehkä sitä aikaa, kun sydämen palaset haalitaan kasaan ja sielu rauhoitetaan. Se on aikaa, jolloin ystävät istuvat iltaisin teellä, katselee huokaillen merelle, odottaa. 

Palatkaa Pariisiin!

On vaikea selittää, miksi juuri Pariisi. On liikaa sanottavaa, kerrottavaa, kuvailtavaa. Kuten se, kun myrsky nousee Pariisin kattojen ylle. On seisottava kuudennen kerroksen ranskalaisella parvekkeella, vaikka rajuilma vyöryy sisään. Sitä kauneutta ei voi jättää katsomatta, mutta kamera on syytä viedä sisään viimeistään silloin, kun sade osuu savupiippuriveihin.

On olemassa erilaisia Pariiseja: turistien kansoittama vyöhyke Eiffel-tornilta Notre Damelle; asuinalueet, joilla ei ole graffiteja ja joille kodittomat ilmestyvät nukkumaan vasta turistien lähdön jälkeen. Edustava, kaunis, opaskirjojen ja elokuvien Pariisi!


Toinen Pariisi on ulkopuolella: 4. metrolinjan pohjoisella pysäkillä, itäisissä kaupunginosissa, näennäisen uneliaan Boulognen öisissä puistoissa. Tämä Pariisi on ihmiset sans papiers, les banlieus, pohjoisten kaupunginosien myyntikojut, kodittomuus. Asioita, joista opaskirjat eivät kerro mitään, mutta jotka tekevät Pariisin. Ilman tätä toista Pariisia kaupunki olisi kiiltokuva, Eiffel-torni ja kliseinen croissant. 


Moni ystäväni on ollut kanssani Pariisissa ja ihmetellyt sen nuhjuisuutta. Jostain syystä minä en näe sitä. Minä näen satoja vuosia elämää, joka kerrostuu Pariisissa ainutlaatuisella tavalla. Tapasin Berliinissä käsityömarkkoinoilla taiteilijan, joka tekee taidetta siitä, mitä kutsun kaupungin täytekakkuleikkaukseksi. Hän tekee taidetta, jossa kaupungin kerrokset näkyvät täytekakun kerrosten tapaan. Hän ei ole tehnyt vielä versiota Pariisista: "It's just so much!" Lupasin odottaa.


http://cargocollective.com/wolfgangphilippi

Berliini

Tämän minä muistan: äiti ja isä katsovat uutisia. Äiti itkee ja vastaa kummastuneisiin kysymyksiini: ”Tämä on niin valtavan iso juttu, ettei sitä voi selittää, mutta nyt nuo ihmiset pääsevät sukulaistensa luokse ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Tämä on Euroopalle suuri päivä!” Vuosi oli 1989. Minä olin 7.

Kuinka kuvailla kaupunkia, joka on yhtä aikaa ruma ja kaunis, levällään ja tiivis? Muutamassa päivässä mieleen nousi kysymyksiä, joihin ei ollut koskaan saanut vastausta tai jota ei ollut älynnyt edes ajatella. Mitä tapahtui metrolle, kun kaupunki jaettiin? Miltä ihmisistä tuntui, kun he saattoivat nähdä toiselle puolelle, muttei päästä sinne? Miltä tuntui olla itäsaksalainen, kun maa yhtäkkiä lakkasi olemasta ja sulautui osaksi Saksaa? Tunnistavatko saksalaiset heti sen, joka on toiselta puolelta ja onko sillä väliä? Kun muuri vihdoin murtui, ymmärsivätkö ihmiset, että muutos on pysyvää ja tämä on vasta alkua? Tuntuuko rajan ylittäminen yhä joltakin? Huomaako sen? Entä tapettujen juutalaisten muistolaatat kaduissa, voiko niihin tottua?

Kysymyksiä oli liikaa, eikä opaskirja osannut vastata niistä yhteenkään. Onneksi kaunokirjallisuus vastaa siihen, mitä historiankirjat eivät kerro.  After the Wall –romaani (Jana Hansel) kertoo, miltä tuntuu olla kasvanut maassa, jota ei yhtäkkiä ole ja kuinka todella itäisen puolen ihmiset olivat kuin vieraassa maassa muurin murtumisen jälkeen. Kirja oli luettu vajaassa vuorokaudessa: kahvilassa, kauneushoitolassa, u-bahnissa.

Paikallinen uusi ystäväni tiesi kertoa, että metro kulki edelleen muurin rakentamisen jälkeen, mutta idän asemilla ei pysähdytty. Ihmiset todella näkivät muurin yli, mutta välissä oli muutakin kuin muuri: 60 metrin kuolemanvyöhyke, joka on edelleen tyhjää tilaa keskellä kaupunkia. Missään maailmassa ei miljoonakaupungissa ole niin paljon tyhjää tilaa. Tulee mieleen T.S. Eliotin Waste Land. Taas kerran kaunokirjallisuus tavoittaa sen, mihin opaskirjat ja historian oppikirjat eivät yletä.

From Kallio with Love

Kallio on aivan varmasti Helsingin paras alue. Samalle kadupätkälle mahtuu elämän koko kirjo, paitsi ehkei kuitenkaan kovin montaa kokoomuslaista Audi-miestä. Heille elämä on kai liikaa. Eilen illalla kuuntelin elämäänsä kyllästyneiden keskustelua: 

- Late hei, tuu nyt pois sieltä kiskoilta. Et ees kuole, jos ratikka törmää suhun. Hukkaan menee. 

- Se ei kai oo sun ongelma. 

Kalliossa elävät sulassa sovussa Helsingin rähjäisimmät kuppilat, noloimmat terassit ja tunnelmalliset kahvilat. Istun Cafe Cardemummassa ja ihailen viereisen pöydän tytön todella makeaa tukkaa. Eilen vietin pitkän iltapäivän viereisessä Kahvila Villipuutarhassa, joka on ylpeästi nimetty suomeksi - kannatan! Minä ja amerikkalainen juttelimme kauan siitä, miten kaupunkien evoluutio etenee. Kohta tännekin tulee Starbucks ja siitä alkaa kaupunginosan kuolema. Hienon (?) ketjuliikkeen lähelle ei mahdu rähjäisyyttä, eikä asiakaskunnaksi kelpaa parhaat päivänsä ohittaneet. 

Luulen, että Kallio on parhaimmillaan juuri nyt. Kymmenen vuoden päästä täällä on jo liian steriiliä, kallista ja hengetöntä. Mihin muuttavat silloin ne, jotka eivät halua asua turkiksiin kääriytyneiden rouvien naapurissa? Missä on seuraava Kallio?

Eurooppalainen rakkaustarina

Todellisessa elämässä ei käy noin. 

Onks tää jonkun elokuvan juoni? 

Oletko huomannut, että tuo on aika epätavallinen tarina?

Seriously, are you still seeing him?

Tunsin sinut ennen kuin astuit samaan huoneeseen. Kevät oli kääntymässä kesään; pieni keskisuomalainen kaupunki oli alkanut tuntua ahtaalta. Keskustelut kämppisten kanssa olivat jonkin aikaa päätyneet samaan lopputulokseen.

- Haluan Pariisiin.

- Mitä sä siellä?

- En tiedä vielä. Pitäisikö mun jo tietää?

Sinä tulit juuri sellaisena päivänä, jona mitään hyvää ei pitänyt enää tapahtua. Meidän oli pakko puhua. Yksi ensimmäisistä keskusteluista oli tuoksuista, seuraava eurooppalaisesta identiteetistä. -Lue Süskindin Parfyymi, rakastat sitä. Istuimme rannalla pinkinkillä, joka muuttui illalliseksi jossain surkeassa ravintolassa ja yöksi Tracy Chapmania kuunnellen. Kommuuni hiljeni yöhön, mutta se oli yhdentekevää. Kaatosateessa ei voinut lähteä kotiin.

Seuraavana aamuna me molemmat olimme väärissä paikoissa. Ranskan intensiivikurssi jäi kesken, koska oli tärkeämpää muuttaa sinut viimeisiksi viikoiksi meille. Et mennyt tenttiin, joka olisi taannut opintotuen kesäksi. Oli pakko puhua ja vaieta. Tavataan sitten Pariisissa. En uskonut siihen mutten halunnut olla uskomattakaan. 

Ja me todellakin tapasimme: Pariisissa, Barcelonassa, Helsingissä. Hyvin pian oli selvää, ettei viimeinen kerta ole viimeinen. Meillä oli paljon puhuttavaa, yhteensä yhdeksän kieltä ja koko Eurooppa. Jokaisessa kaupungissa oli jokin museo tai näyttely, jossa oli pakko käydä. Ravintoiloiden servietteihin kirjoitimme asioita niillä kielillä, joita me molemmat ymmärsimme ja opetimme toiselle sen, mitä ei vielä osannut. -ssa on sisäpaikallissija, mutta jos olet Zurichissa, joudut lisämään myös i:n. 

Yhden riidan jälkeen oli kolmen kuukauden hiljaisuus, mutta postissa tuli romaani, jonka sivujen välissä oli kuvia meistä. Aiheutamme toisillemme pettymyksiä, päätämme olla näkemättä enää koskaan. Mikseivät tuhannet kilometrit voi erottaa meitä? Pian sähköpostit vaihtuivat tuttuun tapaan ja tekstiviesti kysyi yllättävinä hetkinä - How is Helsinki, how are you? Bisous.


Istuimme lukemassa Pont Des Artsilla. Seine lipui alitse, aurinko paahtoi ja turisti toisensa perään kysyi - Voiko teistä ottaa kuvan? Der Speigelin, Le Monden ja The Timesin jälkeen oli taas aika puhua siitä, mitä on Eurooppa ja kuka siihen kuuluu. Mitä on eurooppalaisuus vai onko sitä? Valotaideteos Parlamentin seinässä vastaa samana iltana kysymykseemme - 495 Millions d'Européenes. Onkohan meidät laskettu mukaan?


Sinä et vieläkään osaa kävellä lumessa. Nauran, kun astut ulos lentokenttäbussista ja olet kaatua ensimmäisellä askeleella. Et ymmärrä, miten voin elää pelkässä pimeydessä tai valossa, mutta olet varma, että se määrittää minua enemmän kuin itse ymmärränkään. Seuraat uutisia Suomesta ja kysyt usein huolestuneena: miksi. Miksi siellä on niin paljon väkivaltaa? Miksi siellä on kaksi eri kansaa: valoisat naiset ja synkät miehet? Miten suomalaisen miehen kanssa puhutaan? Minulla ole vastausta.


Yhtäkkiä havahdumme siihen, että tapaamisestamme on kulunut vuosia. Välissä on eurooppalaisia kaupunkeja, satoja sähköposteja, tekstiviestejä, Skype. Elokuvia, kappaleita, elämyksiä, jotka ovat meidän. Ajattelemme, ettei tämä voi jatkua näin. Emme ole ikuisesti vapaita parikymppisiä. Jonain päivänä jomman kumman elämään tulee joku, jonka takia tämän on pakko loppua. Mitä näille vuosille ja kaikelle tapahtuu sitten? Alamme pelätä ja miettiä varasuunnitelmaa. Me emme voi luopua toisistamme.


Jo kauan sitten ystäväni ovat nimenneet tämän kaiken Eurooppalaiseksi rakkaustarinaksi, mutta me nauramme määritelmälle. Eurooppa on meidän rakkautemme: me olemme yhdessä kotonamme missä tahansa. Tämä kaikki on meidän. Välillä on vaikea välttää elokuvamaista kliseisyyttä. 

Kaikkialle voi

Olen viime päivinä puhunut paljon päätymisestä. Olen lukenut vanhaa päiväkirjaa ja huomannut, että jos jokin elämässäni toistuu, se on päätyminen. Milloin löydän itseni vieraasta maasta, uudesta seurasta, omituisesta paikasta tai tilanteesta, johon johtanutta polkua en huomaa kulkeneeni. Usein tajuan kaiken vasta jälkikäteen, kun joku muu huomauttaa minun taas kerran päätyneen johonkin.

Ajattelen päätymisen olevan jotain sellaista, joka tapahtuu vähän kuin itsestään tai ilman suurempaa ponnistelua. Asiat tulevat vastaan, ihmiset tarjoavat apuaan, yhtäkkiä kuulen sanovani: "Mikäs siinä." Voisi kai ajatella, että olen vietävissä. Sanassa on jotenkin negatiivinen ja tahdoton sävy. Entä jos tahtoo olla elämän vietävissä ja antaa asioille mahdollisuuden tapahtua? Onko silloin aktiivinen toimija, mitä kai kai jokaisen pitäisi nykyisen ihanteen mukaan olla, vai passiivinen antautuja? Miksi ei saisi antautua, jos kerran kokemus osoittaa, että se kannattaa?

Ystäväni pyynnöstä aloin listata omituisia sattumuksia elämässäni. Listasta tuli pitkä, enkä hetkeäkään usko, että se olisi valmis. Listaa katsomalla voi kuitenkin päätellä pari päätymisen keskeistä periaatetta. Ensimmäinen periaate on luottaa ihmisiin. Parhaat kämppikset löytyvät sattumalta, parhaat matkat tapahtuvat ex tempore, paras ilta vietetään tuntemattomien seurassa. Toinen periaate on olla kieltäytymättä. Hyvin moneen asiaan voi vastata kyllä, yes, oui. Peruttaa voi myöhemminkin, mutta menetettyä tilaisuutta ei ehkä saa uudelleen.

Kaikkialle voi nimittäin päätyä: pyyhe päällä pariisilaisen kerrostalon katolle, muutaman tunnin varoitusajalla Thaimaahan, häihin kuokkavieraaksi. Voi luottaa kerran tapaamaansa lamppukauppiaaseen ja antaa kotinsa tuntemattomalle.