Sano se suomeksi

Istun kahvilassa ja teen töitä. Kaupungissa on aina hälyä ulkona ja sisällä: mereltä käyvä tuuli kolistaa Johan & Nyströmin peltikylttiä, lapsi ryntäilee ja laulaa kielellä, jota en tunnista. Viereisessä pöydässä pariskunta riitelee hillityllä äänenvoimakkuudella ranskaksi ja kuvittelee, ettei kukaan ymmärrä, että hän (maskuliini) on jäänyt kiinni toisen kanssa ja nyt mietitään, voiko tästä jatkaa. Laurén on pilannut kaiken. Taustalla soi musiikkia niin kuin kahviloissa aina. Yhtäkkiä valpastun ja työt keskeytyvät: suomenkielistä musiikkia ei koskaan kuule Helsingin keskustan kahviloissa. Tajuan sen sillä hetkellä, kun Samuli Putron leimallinen ääni tavoittaa minut.

Kuka tahansa kelpaa / Jos sillä on sun nimi / Yhtä leveät haaveet /Yhtä raikas mieli /Kuka tahansa riittää / Jos sillä on sun nimi / Yhtä kevyet pelot / Yhtä vahva totuus

Miten voisin selittää, mihin suomen kielellä laulettu kappale minussa osuu? Aivan kuin jotakin sellaista avattaisiin, mikä on yleensä suljettuna, piilossa ja poissa. Yhtäkkiä olen se tyttö, joka yritti sisustaa kaksiota, tehdä omenapiirakkaa ja ajatella, että näin tämän kuuluu mennä, elämän. Se tyttö ympäröi itsensä suomen kielellä, kääriytyi siihen kuin peittoon, ettei jatkuvasti haikailisi pois. Se auttoi hetken.

Kun lopulta pakkasin puolet kaksiosta muuttolaatikkoihin, tiesin, etten koskaan palaa siihen elämään. En enää koskaan ole se tyttö. Sen jälkeen en ole ollut kotona missään, en kaivannut ketään, en leiponut omenapiirakkaa. Välillä kuitenkin muutama riimipari tavoittaa jotakin unohdettua. Silloin kuuntelen kokonaisen levyn, katson matkan päästä elämää, joka oli joskus minun.

Toiveita

Olen kuullut monen sanovan viime aikoina, että jos elämässään haluaa jotakin, se täytyy sanoa ääneen. Jostain syystä minä en ole kovin hyvä sanomaan, mitä haluan. Vielä huonompi olen toivomaan, koska toteutumattomat toiveet ovat yhtä surullisia kuin autioitunut huvipuisto. Jos ei koskaan sano ääneen haaveitaan, ei kukaan myöskään huomaa, jos niiden toteuttaminen epäonnistui.

Yritän silti.

 

Minä haluan polkupyörän. Yksinkertaisen, kauniin ja pelkistetyn. Haluan pyörään hollantilaistyylisen korin, jossa voin mielikuvissani kuljettaa piknikeväitä, torilta ostettuja kasviksia ja kukkakimppua kaverille tuliaiseksi. Todellisuudessahan korissa olisi joko työpapereita tai treenikassi, mutta haaveista ne voi unohtaa.

 

Haluan hiukan isomman kodin ja jonkun, joka tulee omilla avaimilla sisään. Kodissa voisi olla kolme huonetta, valoa ja paljon kirjoja. Keittiössä voisi oikeasti laittaa ruokaa ja istua ystävien kanssa juomaan viiniä. Kodissa on rauhaa, intohimoa, naurua ja kyyneliäkin sopivassa suhteessa. Muuta ei tarvita.

 

Minulta kysytään usein, mihin haluaisin vielä matkustaa tai mitä paikkoja minun täytyy saada nähdä. Olen onnellinen siitä, ettei minulla ole matkahaaveita nyt eikä ole koskaan ollutkaan. Matkat ovat aina vain tapahtuneet jotenkin: ystävä kutsui Pariisiin ja päädyin samalla reissulla Etelä-Ranskaan. Lähdin Minnesotaan, ja road trip vei New Orleansiin. Sain yllätysbonuksen, ostin äkkilähdön Thaimaahan. Egyptiläinen lamppukauppias järjesti matkan Punaisellemerelle. Skype-puhelu päättyi siihen, että ostin lennot Peruun ja vietin joulun riippumatossa Amazonilla. Matkat saavat edelleen tapahtua näin: tulla vastaan, toteutua, yllättää itseni ja muut.

 

Istun Amsterdamin läntisissä kaupunginosissa ja kirjoitan tätä tekstiä. Tuntuu kuin haaveille pitäisi asettaa takaraja. Tiedän, että vuosi on liian lyhyt aika, mutta sanon sen silti: vuoden päästä tilanne voisi olla joiltain osin toinen.

 

 

Hetkittäin näen kirkkaasti

Murakamin Norwegian Wood on hädin tuskin loppunut, kun lasken kirjan kädestäni ja kävelen suoraan Intian valtameren aaltoihin. En kastele bikinien yläosaa, ajattelen, ennen kuin suolainen aalto vyöryy ylitseni ja on viedä mukanaan aurinkolasini. Kauempana ranskalaisen perheen pojat kiljahtelevat. Minä jään seisomaan paikalleni ja jostain syystä juuri sillä hetkellä tajuan olevani juuri siinä: keskellä omaa elämääni, keskellä kaikkea sitä, millaiseksi aina halusin tulla.

Mari on äidin ystävä, joka asui sisustetussa asunnossa kaupungissa. En ollut nähnyt sellaista kotia koskaan. Kaikissa tuntemissani kodeissa oli piha ja lapsia - tai ainakin lapsia oli joskus ollut, mistä muistutti lahoava leikkimökki takapihan nurkassa. Miksei Mari ole mennyt naimisiin, kummastelin auton etupenkillä ehkä 8-vuotiaana. Ei ole löytynyt ketään sopivaa ja nyt taitaa olla liian myöhäistä enää tottua keneenkään, äiti vastasi. Jostain syystä vastaus takertui mieleeni.

13-vuotiaana tutkimme liikunnanopettajan meikkipussia ennen tunnin alkua. Miten voi olla, että hänen purnukkansa ovat Lancomea ja Dioria? Äitien meikkipusseissa on Lumenea, Lorealia ja ehkä kauan sitten loppuun kuluneen hienon huulipunan hylsy. Äitien kasvoilla meikkiä ei koskaan näy, mutta liikunnanopettajalla on aina syvänpunaiset huulet, vaikka hänellä onkin päällään verkkapuku. Minä voin katsokaas tuhlata kaiken itseeni, kun ketään muutakaan ei ole, hän sanoo. Se on meistä erikoista ja jännittävääkin.

Ruotsin-täti on taas eronnut ja muuttanut kartanon idyllisestä pihapiiristä aseman vieressä sijaitsevaan kerrostaloon. Avioero ei ole vielä virallinen, mutta sisustus on jo täydellinen. Pienet puuttuvat osat me haalimme kesäloman aikana ihanista sisustusmyymälöistä. Matkalla autossa huudatamme Cheriä: Do you believe in life after love. Täti on kaunis, vahva ja itsenäinen. On kuule paljon parempi olla eronnut kuin suhteessa, joka ei ole mistään kotoisin. En minä halua olla sellainen katkera viisikymppinen, täti selittää ja naputtaa pitkillä kynsillään rattia. En voi mitenkään kuvitella, että täti koskaan tulisi olemaan sellainen. Hän ei tyydy.

17-vuotiaana alan seurata Sinkkuelämää. Hyvin pian huomaan, että Carrien miessuhteet muistuttavat omaa hapuilevaa yritystäni löytää se täydellinen. Seuraavien vuosien aikana identiteettini rakentuu Sinkkuelämän hahmojen kehityksen myötä. Jokaisessa kaveriporukassa on kaikki neljä tyyppiä, niin myös minun. I couldn’t help but wonder… Sarja loppuu nuoruusvuosieni kanssa samaan aikaan, ja tyhjiötä tulee täyttämään Desperate Housewives. Säälin perheenäiti Lynetteä ja samaistun Gabyyn, jota kiinnostaa jooga, korkokengät ja nuori puutarhuri.

Ystäväni alkavat muuttaa yhteen löytämiensä täydellisten tai vähemmän täydellisten kanssa. Minä teen hääkampauksia, neulon esikoisille nuttuja ja mietin, että minä teen varmasti jotakin väärin, koska saan keskusteluhteyden vain maahanmuuttajamiehiin.