Istun kahvilassa ja teen töitä. Kaupungissa on aina hälyä ulkona ja sisällä: mereltä käyvä tuuli kolistaa Johan & Nyströmin peltikylttiä, lapsi ryntäilee ja laulaa kielellä, jota en tunnista. Viereisessä pöydässä pariskunta riitelee hillityllä äänenvoimakkuudella ranskaksi ja kuvittelee, ettei kukaan ymmärrä, että hän (maskuliini) on jäänyt kiinni toisen kanssa ja nyt mietitään, voiko tästä jatkaa. Laurén on pilannut kaiken. Taustalla soi musiikkia niin kuin kahviloissa aina. Yhtäkkiä valpastun ja työt keskeytyvät: suomenkielistä musiikkia ei koskaan kuule Helsingin keskustan kahviloissa. Tajuan sen sillä hetkellä, kun Samuli Putron leimallinen ääni tavoittaa minut.
Kuka tahansa kelpaa / Jos sillä on sun nimi / Yhtä leveät haaveet /Yhtä raikas mieli /Kuka tahansa riittää / Jos sillä on sun nimi / Yhtä kevyet pelot / Yhtä vahva totuus
Miten voisin selittää, mihin suomen kielellä laulettu kappale minussa osuu? Aivan kuin jotakin sellaista avattaisiin, mikä on yleensä suljettuna, piilossa ja poissa. Yhtäkkiä olen se tyttö, joka yritti sisustaa kaksiota, tehdä omenapiirakkaa ja ajatella, että näin tämän kuuluu mennä, elämän. Se tyttö ympäröi itsensä suomen kielellä, kääriytyi siihen kuin peittoon, ettei jatkuvasti haikailisi pois. Se auttoi hetken.
Kun lopulta pakkasin puolet kaksiosta muuttolaatikkoihin, tiesin, etten koskaan palaa siihen elämään. En enää koskaan ole se tyttö. Sen jälkeen en ole ollut kotona missään, en kaivannut ketään, en leiponut omenapiirakkaa. Välillä kuitenkin muutama riimipari tavoittaa jotakin unohdettua. Silloin kuuntelen kokonaisen levyn, katson matkan päästä elämää, joka oli joskus minun.
