Eräänä päivänä huomasin, että elämässäni on huomattavan paljon asioita, ihmisiä ja tapahtumia, joita en voi sanoa muistavani. Havahduin tähän erään ystävän kanssa viiniä juodessani, kun hän yhtenään kysyi: "Muistatko? Miten niin et muista? Ei noin vain voi unohtaa." Nähtävästi voi - ja vieläpä hyvin nopeasti.
Jäin pohtimaan ystäväni reaktiota ja päätin piirtää elämästäni aikajanan. Tai no, päätin rajata aikajanan viimeiseen seitsemään vuoteen. Sitä ennen ei tapahtunut juuri mitään merkittävää, vaikka teininä kuvittelikin, että elämän tärkeimmät vuodet ovat juuri käsillä ja jatkuvat korkeintaan noin 23 vuoteen asti. Se kaikki oli kuitenkin vasta harjoitusta, haparoivia suuntaviivoja ja epäonnistumisen pelkoa. On ehkä kliseistä sanoa, ettei koskaan ole niin älykäs kuin lukiolaisena, mutta se todella pitää paikkansa. 17-vuotiaana tietää paljon muttei oikeasti vielä erota tärkeää todella tärkeästä tai elämää kuvitelmasta.
Aikajanan piirtämisessä olisi auttanut, jos olisi pitänyt päiväkirjaa myös nuo viimeiset seitsemän vuotta. Jostain syystä omat ajatukset ja elämä alkoivat jossain vaiheessa tuntua korneilta sanoiksi puettuina: ehkä se oli terveen itsekritiikin kehittymisen aikaa, ehkä entisestään kasvavaa epävarmuutta, kun elämä ei ollutkaan sitä, mitä oli omasta mielestään ansainnut.
Mitä aikajanalle sitten mahtui? Piirtäminen oli aloitettava siitä, että sijoitti paikalleen kymmenet ulkomaanmatkat ja asunnot, joissa on asunut. Ihmiset, tunteet ja toiveet liittyvät aina tavalla tai toisella paikkoihin: Asuin Kaisaniemen asunnossa, kun tapasin hänet. Olin Barcelonassa, kun päätin, etten rakasta enää.
Kaikista pelottavaa on, kuinka pitkiä tyhjiä jaksoja elämässä on. Tyhjyys on ehkä arkea, ehkä sitä aikaa, kun sydämen palaset haalitaan kasaan ja sielu rauhoitetaan. Se on aikaa, jolloin ystävät istuvat iltaisin teellä, katselee huokaillen merelle, odottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti